Last Bomb!

Nyt ollaankin jo Frankfurtin lentokentällä, takana on nyt jo kaksikymmentäkaksi tuntia matkustamista Balilta. Vielä muutama tunti niin ollaan takaisin koti Suomessa. Täytyy sanoa että pirun paska tuuri istuinpaikoissa, eiköhän tietenkin vieressäni ole ollut alle vyötärön mittainen taapertaja, ei mitään mieluisinta vierusseuraa ja sai kyllä kiristellä hampaita kerran jos toisenkin. Onneksi edellisellä reilu kolmentoista tunnin lennolla oikea lääkitys tipautti minut noin yhdeksäksi tunniksi jonnekkin unen ja tajuttomuuden rajamaille, kääriytyneenä kuin hämähäkin kehräämäänä silkkiseen makuupussiin jota ilman en voisi kuvitella matkustavani enää ikinä. Taipein kenttää oli jo saatu parempaan malliin, siellä ne Taiwanilaiset pikku kätöset olivat ahertaneet sen aikaa kuin itse harhailin jossain päin Indonesiaa. Kaikki kiilsi ja loisti.

Viimeiset päivät Balilla olivat aika kosteita, noin kurkun kannalta ja ei ihme kun olin viettänyt melkeinpä koko kuukauden lähes autiolla rannalla. Oli erittäin mukava nähdä ja rakastua oikeaan Indonesiaan joka on kaikkea muuta kuin Bali. Balissa ainut hyvä puoli on että sieltä saa kaiken tarvitsemansa. Muuta hyvää ei sitten olekkaan. Balilla vain käyttää rahansa kaikkeen turhaan. Ja oikeastaan harmittaa että tuli vietettyä siellä niinkin paljon aikaa kuin tuli, eli noin puolitoista viikkoa. Surffin kannalta olisi säät voineet olla kyllä paremmat mutta nythän oli tosiaan offseason, eli olihan se vähän odotettavissa. Sekä vaihdoin regulaarista goofyksi eli vähän niinkuin aloitti uudelta pohjalta, mutta pakko mennä tietysti sen mukaan mikä tuntuu paremmalta. Enemmän on tullut skeitattua lähiaikoina ja skeittaan goofynä, edellisillä reissuilla on menty lumilauta pohjilla eli regulaarina. Tuli taas opittua paljon uutta aaltojen käyttäytymisestä kun oltiin reefbreikeillä..

Eniten jään kaipaanmaan Sumbawaa ja yllä olevaa maisemaa. Niitä pikku polkuja riisipeltojen välissä jossa vastaan tulevat pikku lapset räjäyttävät naamallensa nauravan hymyn ja vilkuttavat loputtomiin kun itse koikkairoit mopolla kohti sitä jossain niiden puskien takana olevaa rantaa. Kylän warungin vanhaa naista joka aina lupaa että "no spicy" ja silti kylmä hiki valuu, mutta ne on ne maku tottumukset. Jos tarvitsit jotain ja kysyit keltä tahansa paikalliselta jos hänellä ei ollut, hänen ystävällään oli ja hän otti asian itse hoitaakseen. Se ystävällisyys joka joskus jopa tuntui häiritsevältä pitäisi olla meillä jokaisella. Sain reissulla myös mahtavia uusia eurooppalaisia ystäviä. Omien ajatuksien selvittely rannalla ja riippumatossa katse horisontissa on saanut taas hymyn huulilleni. Tälläinen terapian muoto on minulle se paras. Saa nähdä kauanko menee kun tarvitsen sitä lisää..