Rantung Pantai Hotel

On aika kertoa hieman paikasta jossa asun tällä hetkellä. Rantung Beach Hotel on letkeä isoja voittoja tavoittelematon yritys Sumbawalla jonka omistaa pari austraalialaista surffaria, yksi belgialainen kalastaja josta halutaan päästä eroon ja Javalta kotoisin oleva nainen nimeltään Danik, jonka sisko on naimisissa toisen australiasomistajan kanssa. Belgialaisesta halutaan päästä eroon kun hän ei osaa ajatella kuin voittoja laittamatta kuitenkaan paljoakaan itse likoon, eikä hän ymmärrä että paikka halutaan pitää halpana ja surffareille mieleisenä paikkana. Kuten esimerkiksi illallinen on halpa ja saat syödä niin paljon että napa rutisee. Hinta 30.000 rupiahia eli vajaat kolme euroa. Olen yllättynyt siitä että painoni on noussut tällä retkellä eikä laskenut kuin aikaisemmin mutta täytyy myöntää että en ole viime päivinä edes ollut nälkäinen kun olen ahtanut sisuksiini aimo annoksen ruokaa.. Tosin riisi rupeaa jo hieman kyllästyttämään. Kasvisruoalla olisin jo varmasti kuihtunut jo ensimmäisellä viikolla ja nyt tulee ahmittua noita lihaisia proteiinejä puoli lautasellista. Tosin liha ei todellakaan ole mitään laitos lihaa, vaan saattaapa hyvinkin olla se lehmä, vuohi tai kana jota olet eilis päivänä hätistellyt mopon töötillä pois tieltä ajaessasi kylän läpi tai rantaraitilla. Tässä välissä ruuasta puhuessani tulikin nälkä ja tein itselleni nuudeleita… Keittiössä saa itsekkin siis harrastaa pientä kokkailua..

Tässä hieman kuvia paikasta…

Yleisilmettä tieltä päin..

Respa ja keittiö sekä vasemmalta Danik, Wawan ja Iban..

Huoneet ovat näin.

Piha suihku on paras suihku!

Pingispöytä ja "illallis" pöytä.. ja rottinkisohva..

Rannalla oleva notskimesta.. Toimii myös grillinä..

Rapsutusta vailla olevat vartiokoiramme. Vasemmalta ylhäältä vastapäivään Cola, Candeen ja rannan halutuin narttu Trixiin.

Tällä hetkellä olemme huoneessa numero yhdeksän, ensiksi olimme huoneessa yksitoista jossa oli vain kapeat punkat, sieltä vaihdoimme huoneeseen numero viisi kun halusin leveämmän sängyn ja sieltä vaihdoimme huoneeseemme jossa on nyt molemmille leveät sängyt. Pariskunnille tai miksei sooloillekkin on vielä vaihtoehtoina huoneita jossa super leveä sänky. Vessa on mallia reikä maassa ja huljutellen puhtaaksi, joka on mielestäni se paras mahdollinen. Tosin parisssa taitaa olla ihan pönttökin, mutta huljettelu on helpompaa kyykkien. Huoneita on yhteensä kaksitoista. Huoneemme maksaa 80.000 rupiahia päivä, se puoliksi Marcon kanssa, eli vajaat neljä euroa per nokka. Motobiken vuorkasimme kylästä kyläläiseltä hintaan 50.000 rupiahia päivä. Täällä ei siis ole mitään vuokraamoja vaan kyseltiin warungilla että tietäisivätkö he jonku joka voisi ehkä vuokrata.

Huoneemme..

Tälläisen voisin ottaa omaankin kotiin.

Kameranlaturi on vieläkin kadoksissa, soiteltuani ystävälleni Adille Balille sain tiedoksi että en ollut jättänyt sitä toiseen reppuun. Ellei se ole suomessa, se on kadonnut. Melkein kävi hyvä tuuri ja yhdellä viereisen bungalopaikan Kanadalaisella mimmillä oli Nikonin laturi, väärä malli vain. Engelsmanni Andy joka on tällä hetkellä ainut asiakas täällä minun ja Marcon kanssa pelasti hieman päivää ja antoi lainakseen Canoniaan..

Täällä rupesi yhtäkkiä tapahtumaan, toissa perjantaina iltana saapui belgialainen Sofie ja lauantaina iltana hänen ystävä Steve joka antoi kyydin lautalla tapaamalleen itävaltalaiselle Julianille. Heidän saapuessaan olimme juuri lähdössä Malukiin viettämään iltaa paikalliseen yöelämään, Naapuri hotellin brittien Jackin, Kylen, Benin ja meidän Andyn sekä Itchan kanssa. Mukaamme lähti vielä kaksi naapureiden kaveria joiden nimiä en nyt millään muista. Ja Itcha on hotellimme työntekijä. No joka tapauksessa ilta paikallisessa karaokediscossa oli hauska ja mielenkiintoinen, miinus vain että he eivät myy täällä muuta kuin olutta.. Ja siitäpä tulikin seuraavaksi päiväksi aimo krapula.. Aamua ei yhtään auttanut se että Julian väitti jonkun varastaneen hänen rahansa, noin 500 euroa.. Ja paikalle soitettiin poliisit ja kaikki oli ihan hermona. Kumma kyllä moista ei ole ikinä täällä tapahtunut ja kaikki pitää yleensä ovia auki. Syytetyn penkille pistettiin Steve joka jakoi huoneen tämän yhdeksäntoista vuotiaan Julianin kanssa. Mitä minun aavistuksien mukaan tulee, mitään rahaa ei ollut kadonnut. Mutta Julian väitti näin. Joku oli vienyt hänen salaisesta rahapussistaan rahat kuten myös hänen lompakostaan. Salaisesssa kätkössä rahat olivat muovikuoressa, muovikuori jemmalaukussa ja laukku shortsien reisitaskussa, varas oli muka ottanut vain rahat ja laittanut muovikuoren takaisin jemmalaukkuun ja laukun takaisin reisitaskuun. Mitään muuta ei oltu viety, ei kameroita, ei Steven rahoja jotka oli vyölaukussa pöydällä.. Koko päivän kaikki kuuli hieman eri tarinaa häneltä, Sofie kuuli hänen kertoneen puhelimessa jollekkin että hän oli mennyt illalla uimaan ja sillä välin rahat olivat kadonneet, meille hän sanoi että ne katosivat yöllä.. Raha summa vaihteli ja kaikki oli viety. Illalla seitsemän tuntia myöhemmin Julian sanoi Stevelle nähneensä yöllä hänen ottaneen rahat, syntyi väittely jonka päätteeksi Julian pyysi anteeksi ja että hän tiesi että Steve ei ottanut rahoja.. Koko paikassa leijui huonot vibat, onneksi Julian lähti seuraavana aamuna, saaden kyydin Malukiin bussiasemalle.. Matkalla varrella hän pyysi pysähtyä pankissa vaihtamassa rahaa ja jostain hänelle olikin ilmestynyt nippu Singaporen dollareita.. Mikään hänen tarinassaan ei ollut enään kohdillaan… En tiedä mitkä olivat hänen päämääränsä tälläisen aiheuttamiseen, mutta hän onnistui ainakin pilaamaan kaikkien päivän ja antoi paikalle huonoa mainetta jos ei muuta.. Ja minä kärsin koko päivän vielä tajutonta darraa..

Kun kaikki ikävä oli ohi lähdimme retkelle viidakkoon.. Suuntasimme vesiputoukselle.. Mahtava paikka jonne oli mielenkiintoinen kävely viidakossa pientä polkua noin puoli tuntia. Vietimme siellä muutaman tunnin, luonnon vesiliukumäkiä, neljän metrin hyppykallio ja mukavan raikastava viileä vesi kuumaan päivään.. Elämää, ei sen enempää..

Manic Monday!

Maanantai iltapäivänä läheisen Tropical Hotellin vieraat, kaksi japanilaista, kolme espanjalaista ja kolme australialaista sekä viisi paikallista nousivat hotellin punaiseen noin viisi metriseen laivaan. Suuntana oli viereinen lahti eli tämä meidän lahti, aikeena heillä oli tulla veneen kanssa surffaamaan Yo Yo´sia. Tällä viikolla aallot ovat olleet isompia ja aika pienellä välillä sekä tuuli on sekoittanut merta aika pahasti. Päästyään lahden keskikohdille tuli isompi setti aaltoja, pikku veneen moottorin tehot eivät riittäneet nopeaan käännökseen ja aalto löi sisään. Laiva upposi muutamassa sekunnissa jättäen kaikki kolmetoista matkustajaa veden varaan, kaikilla paitsi kolmella oli laudat mukana.. Yhtäkkiä hotellimme edestä rupesi ihmisiä nousemaan väsyneitä jamppoja lautoineen tämä asia kerrottavanaan. Ei mennyt hetkeäkään kun paikalla pörräsi helikopteri, isompi pelastuslaiva ja pihaan kurvasi kaksi maastoautomallista ambulanssia. Naapuri bungaloitten machomainen tatuoitu italiaano lähti uiden pelastamaan veden varassa olevaa, tullen siihen tulokseen että se olikin vain kookospähkinä, jäipä urhollisuusmitalit siis saamatta.. Kolme laudatonta miestä löytyivät pohjois suunnassa seuraavan lahden rannalta hengissä. Joten kaikki pelastuivat.. Valitettavasti me, Marcon kanssa olimme juuri palamaassa Malukista, läheisestä isommasta kylästä jossa internet mahdollisuus, joten missasimme kaiken tapahtununeen. Jälkeenpäin juteltuani paikallisen veden varaan joutuneen kanssa, kertoi hän tämän olleen jo toinen kerta kun hänelle oli käynyt näin, tosin edellisellä kerralla heillä oli pienenmpi vene joka vain kippasi ympäri mutta ei uponnut. Hänkin päivitteli että ei pitänyt tälle matkalle lähtemistä kauhean järkevänä merenkäynnin takia, mutta minkäs teet kun hotellin asiakkaat niin tahtovat. Loppu tuloksena se pahin, onneksi kukaan ei kuollut. Maitse he olisivat päässeet tänne mopolla ja jopa veteen kymmennessä minuutissa mutta miksipä jos on kerran venekkin käytössä. Jotenkin tuntuu että laivat ja lautat uppoavat usein Indonesiassa, ainakin omaan mies muistiin olen monesti lukenut uutisista tälläisistä tapahtumista. Tosin maan tapa on täyttää paatit aina niin täyteen kuin mahdollista ja sitten kun meri muuttuu rajuksi on lopputulos pelkkää synkkää tilastotiedettä. Ja kun otetaan vielä huomiion että vaikka kaikki Indonesialaiset asuvat saarilla, niin kovin moni heistä ei osaa uida, ainakaan meressä.. Enkä itsekkään tosin lähtisi ilman lautaa noihin koviin virtauksiin pelleilemään..

Eilen tiistaina minulle itselle kävi ikävin mahdollinen asia jota voin tähän hätään kuvitella. Kamerastani loppui akku ja viedessäni sitä lataukseen sain suuren vitutuksen huomatessani että en löytänyt laturia mistään. Jätin pienemmän reppuni Balille, ystävän luokse. En voi ymmärtää miten olen voinut unohtaa laturin sinne! Tuntuu järjettömältä, voi olla että se on tippunut jonnekkin, tai sitten se vain unohtui. Vimeksi olen nähnyt sen ja käyttänyt sitä Suomessa, muistikuvieni mukaan. Nyt siis yritän keksiä jotain ratkaisua asiaan, ei huvittaisi lähteä Balin turistikaaokseen takaisin vain sen takia. Luotan siihen että kaikki setviytyy, kuten asiat aina tuppaantuu setviytymään reissussa.. Mutta silti jos ei, niin kaikki ne särkyneet suunnitelmat.. Voihan v….! Amatööri!!

Somewhere in West Sumbawa..

Matkan päämäärä saavutettu, eikä voi kun sanoa että tämä oli juuri sitä mitä lähdin tältä reissulta hakemaan. Autiot rannat, turkoosit kirkkaat vedet, eikä line upissa kuin muutama muu nauttimassa aalloista. Matka tänne Gileiltä kesti kolmisentoista tuntia ja jouduimme sen alussa sietämään kaikenlaista huijaus yritystä tourist shuttlebus yrittäjiltä, lopulta pääsimme Lombokin pääkaupungissa Mataramissa oikeaan paikallisbussiin ja lautalle kohti Sumbawaa.

Nyt oikeasti pääsimme oikeaan Indonesiaan, kukaan ei tyrkytä sinulle mitään ja tosin kovin monikaan ei puhu englantia kuin vähän ja sama pätee omaan Bahasa Indonesiaan. Läheisessä pikku kylässä Sekongangissa ei paljon mitään ole ja riittää kun vain osaa osoittaa warungilla mitä haluaa tiskiltä lautasellensa. Joka päivä sitä kuitenkin oppii sanan sieltä ja sanan täältä. Hotellilla on rento meininki ja aika kuluu kirjaa lueskellen, shakin peluussa ja pingis pöytäkin löytyy. Aamulla heräillään aikaisin viimeistään kahdeksalta ja käydään nappaamassa parit aallot, puolen päivän aikaan auringon porottaessa suoraan taivaalta on lounasta hyvä sulatella riippumatossa torkkuen. Sitten iltapäivällä takaisin veteen ja sen jälkeen on aika illalliselle joka on ollut makoisa hotelliväen valmistava pieni buffee joka ilta. Muutama olut ja nukkumaan on tullut mentyä siinä kymmenen kieppeillä. Seuraavana päivänä sitten sama aikalailla uusiksi. Jos tylsistyttää voi ottaa työkaluja ja rakennella vaikka jotain hyödykästä, etsiä rannalle huuhtoutuneita aarteita siis lähinnä hienoja korallinpalasia tai simpukoita, tai vaikka mennä snorkkeloimaan ja keihäskalastamaan. Aika on pysähtynyt, mihinkään ei ole kiire. Mieli lepää.

Täällä on kaksi rantaa jossa käymme tai aaltoa jossa surffaamme, Yo Yo´s joka on suoraan hotellimme edessä ja Tropical left joka on mäen ja niemen nokan toisella puolella. Vedessä ollessa ja aalto settiä odotellessa ei voi kuin ihailla paikkaa joka tuntuu niin uskottomalta.

Hotelli on oikeaastaan koko ajan täynnä, siis kaikki kaksitoista huonetta, matkaajia on ympäri maailmaa suurin osa tulleet vartavasti surffaamaan jotkut vain sattuneet paikalle, matkaajia tulee ja menee. Kaikkien suusta kuuluu sama paikan mahtavuuden ihmettely. Eikä turhaan, itse aion olla täällä sen kaksi tai kolme viikkoa ja nauttia. Tätä kirjoittaessakin otan iisiä riippumatossa..

Once upon a time in Gili Trawangan!

Speedboat jätti Nusa Lemboganin nopeasti vain pieneksi pilkuksi taivaanrantaan. Suuntasimme kohti saarta nimeltä Gili Trawangania yli kolmenkymmenen solmun nopeudella. Delfiinit hyppivät veneen vieressä ja aurinko paistoi. Avomerellä meno muuttui hurjaksi, tällä vauhdilla etelän suuntaiset moni metriset aallot ja kova pohjoistuuli sekoittivat meren aikamoiseksi hyppyrimäeksi. Kiinni sai todella pidellä kun kippari yritti edes jotenkin sukkelihtia aaltojen seassa, kaasuaan helläämättä ja miksipä, olihan tämä speedboat, kataraman mallia.. Olimme yläkannella ohjaamo kopissa seuranamme aasialainen perhe ja australialaiset isä ja tytär. Vettä roiskui sisään ja ylhäällä olleet bensakanisterit eivät tohtineet pysyä remmeissään. Aasialaisen perheen pienimmät voivat pahoin ja lopulta myös isä otti heistä mallia. Hetken aikaa ajatuksissa oli Mikki merihädässä mutta loppujen lopuksi pääsimme perille.

Saavuimme Gilille puolen päivän jälkeen uuden vuoden aattona. Gilejä on kolme, pienestä isompaan Gili Nemo, Gili Air sekä Gili Trawangan. Saaret on kuuluisia kovista bileistään ja ovat myös oiva sukellus kohde. Turkoosit vedet, ei moottori ajoneuvoja, vain polkupyöriä ja hevosrattaita. Vapaamieleisempää menoa noin muutenkin. Tottakai saapumisemme ajankohta oli hieman seikkailuun suuntautuva ja toki kaikki yöpymispaikat olivat täynnä, onneksemme lautabägin houkuttelemana eräs paikallinen aaltojen ratsastaja Balei tuli juttelemaan ja kyselemään laudoistamme. Loppujen lopuksi hän tarjosi meille mahdollisuutta saada laittaa reput ja muut kamppeet heidän kotiinsa säilöön mikäli se vain kävisi hänen siskolleen. Luvan saatuamme suuntasimme heidän kodilleen joka oli kaksi erillään olevaa huonetta siis samaan tapaan kuin täällä nyt muutenkin asumukset, guesthouset ja muut rakennetaan. Saimme laittaa tavaramme isäpapan huoneeseen ja saimme avaimen käyttöömme, joten asiat olivat siis hyvin. Balein "huone" oli pihalla oleven hökkelin yläkerta mallia avoseinäinen patio. Siellä poikien kanssa hengailtuamme olimme jo kaikki yhtä perhettä oli ihan okei yöpyä siellä jos ei mitään muuta tule vastaan. Eli tästä alkoi uuden vuoden juhliminen. No siihen tarkemmin ei kai syytä mennä kuin sanoakseen että kävelimme rantakatua pitkin kahdeksan jälkeen sateen alettua. Olimme juuri Sama Sama- nimisen reggae baarin kohdilla ja vietimme siellä koko illan koska se myös satoi koko yön, eikä mitään tihutusta vaan ihan sangolla kaataen. Hyvät juhlat, live bändejä, kaksikin ja meno oli tiivistä.. Aamun jo sarastaessa kömmin patiolle ja koteloin itseni silkkiseen makuupussiin muiden viiden hengen sekaan. Tämä uuden vuoden vaihdos jää ikuisesti mieleeni…

Yöpymispaikkamme:

L´ile du coque..

Sain kymmenessä päivässä tarpeeksi Kutan kaoottisesta hektisyydestä, joka kulmassa joku tarjoaa, massage massage, transport transport boss. Jopa apteekkari huutelee oveltaan pharmacy, sir! Jouluaaton kunniaksi pikkupojat noin 6 vuotta iältään äitien avustuksella veivät hämäyksellä rahapussini taskustani. Ei siinä mitään, ei siellä paljon rahaa ollut ehkä kymppi vähän yli, mutta ajokortti ja matkavakuutuskortti meni siinä samassa. Se jos jokin harmittaa.

Suuntasin Sardinialaisen uuden tuttavuuden Marcon kanssa Nusa Lemboganille, läheiselle saarelle noin yhden ja puolen tunnin laiva matkan päähän. Rauhallinen paikka jossa kaksi kylää, mahtavia rantoja ja kourallinen hotelleja laidasta laitaan. Paikalliset viljelevät täällä Seaweediä eli tietynlaista levää jota käytetään teollisuudessa esimerkiksi jäätelön ja juuston sakeuttamiseen. Toinen paikallisten suurista mielenkiinnon kohteista ovat kukot ja jatkuva kukonkieku soi korviisi missä menetkään. Hotellimme vieressä on itseasiassa jonkinmoinen kukkotarha jonka pihalla paikalliset treinaavat omia kukkojaan paremmiksi taistelijoiksi. Sunnuntaisin sitten keräännytään yhteen kisaamaan kenen ja minkä kylän kukko onkaan se saaren paras. Herätyskelloa ei siis ainakaan tarvitse ja täytyy epäillä minkäköhänlaista treeniruokavaliota isännät kasvateilleen antaa, koska kukot tuntuvat laulavan milloin sattuu ja lähes taukoamatta.

Paikka on enemmän ehkä kiva paikka tulla tyttöystävän kanssa, mutta me tulimme tänne tietysti aaltojen perässä. Hotelli on suoraan rannalla josta melot noin kymmenen minuuttia ulos koralliriutalle. Aalloille nimeltään Shipwreak, Lacerations ja Playground. Ensimmäisen kerran tämän tehtyäni ja jonkin aikaa yritettyäni saada kiinni aaltoa tajusin että nyt on vielä päästävä takaisin. Ja sanon että lopulta selvittyäni takaisin ulospäin vievistä virtauksista olin kyllä aivan loppu. Rannalta voi tietysti vuokrata itselleen kyydinkin mitättömään hintaan mutta kuntoilu on hyväksi. Tosin ajattelin kyllä käyttää tätä helpotusta hyväkseni tulevaisuudessa. Koska on kivempi että on tarpeeksi voimia jäljellä itse surffiin. Mutta täällä siis ensimmäistä kertaa reef breikillä. On tullut syötyä noin neljä kertaa päivässä ja mikäs siinä kun ruoka on hyvää eikä sitä tarvitse itse valmistaa. Olutkin on maistunut vähintään kuuden pullon päiväannoksina. Muutama päivä sitten tosin kävi se mitä ei minulle ole täällä vielä käynytkään eli sain ruokamyrkytyksen. Yö ja päivä meni siis tiukasti vessan läheisyydessä, mutta jo iltaan mennessä voin paremmin ja ruokakin taas maistui. Seuraavan isomman swellin piti tulla tänään 30. päivä tai huomenna, mutta sitä ei vielä ainakaan tänään kuulunut, tosin onshore tuuli rikkoo aallot ikävästi, aamuisin on paremmat puitteet.