Motorbike diaries. Final Chapter.

Matkamme viimeinen osuus olikin tapahtumarikasta aikaa. Matka Lakey Peakilta takaisin Yo yo´sille mentiin yhtä soittoa koko matka, kymmenessä päivässä olivat saaneet tietäkin parempaan kuntoon kun ei ollut satanutkaan juuri ollenkaan. Sellaiset kuusitoista tuntia paukutimme variaattorit sauhuten.

Lounastimme Warung Santong nimisessä paikassa joka oli aivan täydellisellä näköalaravinteelin paikalla ja grillattu kala ja mustekala oli aivan taivaallisen hyvää.

Pöydät tai pikemminkin patiot olivat rantakallioden ja kivien päällä, jäimme myös hieman loukkuun nousuveden noustua.

Tyytyväinen matkamies.

Yo yo´silla olikin sitten lyhytelokuvien tekoa ja ainakin toinen pätkistä saatiin kuvattua valmiiksi, toinen kokeellisempi jäi vähän kesken. Kävimme myös vesiputouksilla ja tässä kuva niin sanotusta polusta joka putouksille vie.

Tätä kuvaa ottaessa minua puri hyttynen vasempaan käsivarteen ja Perjantaina kun lähdimme takaisin Balille minulle nousi kuume, ensiksi ajattelin että olen vilustunut kun saimme osaksemme rankkaa vesisadetta Lombokin läpi ajaessa mutta ei ollut nuhaa eikä mitään muutakaan flunssaan viittaavaa. Kuudessatoista tunnissa pääsimme Balille. Oli jo lähellä etten mennyt matkan varrella sairaalaan, olo oli sen verran outo. Seuraavana päivänä se oli edessä ja verikokeet osoittivat minulla dengue kuume. Viimeinen viikko minun osaltani oli lepäilyä ja paljon epätietoisuutta siitä mitä tuleman pitää. Ensimmäisessä verikokeessa tromposiitti tasoni oli 149, seuraavassa 135. sitten 119 ja sitten 93 jolloin minua pyydettiin sairaalaan tarkkailuun. Sairaalapäivinä se oli 77, ekan yön jälkeen 75, toisen yön jälkeen se lähtikin nousuun ja perjantai aamuna se oli taas 93, pääsin pois sairaalasta Vielä Lauantai aamulla piti käydä testaamassa ennen lentoa mutta onneksi tromposiitti taso oli jo normaalissa 150 tai normaali on 150-440. Tromposiittitaso tarkoittaa sitä kuinka tiheää veri on 75 on jo aika alhaalla ja minulle kehittyi tälläistä ihottumaa kun veri tihkui pois suonistani.

No mutta en niinkään menettänyt paljon ainakaan säiden suhteelta kun koko viimeinen viikkko tuli enemmän tai vähemmän vettä. Ja vietin taatusti kalleimmat yöni sairaalassa jossa pelkkä ylläpito ilman lääkäreitä oli jo 500 dollaria. Onneksi on hyvät matkavakuudet olemassa. Täytyy sanoa että ikävää että meni viimeinen viikko leväten, mutta toisaalta säästyi paljon rahaa ja sain unohtumattoman kokemuksen.

Motorbike diaries. Chapter VII Lakey Peak

Lakey Peak on nyt koettu. Saimme saadaksemme isoa swelliä täällä ja paikka on kyllä mukava, hieman kallis ehkäpä. Viisi eri breikkiä lähietäisyydellä, auringon paistetta, kuumuutta.. Sadekausi taitaa tehdä taitettaan, kymmennessä päivässä ei ole satunut juuri lainkaan, alkuvaiheessa enemmän mutta viimeinen viikko on ollut vain satunnausia kuuroja yöllä, jos niitäkään.. Ja sehän on ollut vain mukavaa. Tosin sain jumautettua hartiani täysin ja viimeiset neljä päivää on tarvittu hierontaa, joka on ollut hyvää paikalliselta "DR.Massage" nimiseltä tohtorilta, kaikkine rohtoineen..

No Man´s. Eipä siellä näkynyt ketään edes yrittävän, nimikin kertoo...

Couple Stones, Lefthander.. Eikä ketään siellä..

Couple Stones Righthander toimi isona päivänä molempiin suuntiin.. Nikolai were Caught Inside, hetki sitten.

Joku random jäbä Lakey Pipellä, tyylinäyte juuri ennen barelia..

Pelivälineet. Vasemmalta kaksi Nikolain ja mun oikealla.

Sähkökatkoksen aikanen Huone Dise..

Nikolai sanoo että jää sellaset ristiriitaset tunteet, ihan mukava ja kaunis paikka. Mutta aika kallis ja osa on vähä semmosta ihme jengiä, täällä. Ei siinä varmaan muuta ku, ihan jees.

Motorbike diaries. Chapter VI

Sumbawa Besar jäi taakse kun jatkoimme matkaa alkuperäisellä kokoonpanolla. Noin kymmenen kilometrin jälkeen Sumbawan päätie muuttui perunapelloksi. Tie on kieltämättä huonoin mitä olen koskaan ajanut. Paikka paikoin oli hyvääkin pätkää mutta suurin osa yli kolmensadan kilometrin taipaleesta oli todella huonoa. Hyvillä pätkillä oli kaasu pohjassa ja vauhtia vajaat sata kilometriä tunnissa, kun taas huonoilla pätkillä kolme-neljäkymmentä kilometriä ja kaikista huonoimmissa alle kaksikymmentä. Monesta kohtaa tiellä oli tietyömaata, tie on tehty noin muutama vuosi sitten viimeksi mutta korruptio oli osunut myös siihen joten tulos oli jotain tälläistä.

Joskus tie näytti näinkin hyvältä kuin tässä kylässä...

Paikallinen Esso.. :)

Pääsimme Lakey Peakille noin seitsemän-kahdenksan tunnin ajomatkan jälkeen. Kurvasimme Balumba gottagesin pihaan. Ito, japanilainen ystävämme oli minun Sofielta saaduin suositusten saattelemana saapunut jo edellisenä perjantaina paikalle. Minä menin heti uimaan ja lillumaan mereen pestäkseni rekkojen ja bussien pölyt ja pakokaasut pois väsyneestä matkamiehestä.

Motorbike diaries. Chapter V

Retkukuntamme sai tälle etapille taas uuden jäsenen, Otto nimisen kallion kundin. Otto saapui Rantungille kuultuaan meidän puheen Pahon kanssa hänen ollessaan kävelyllä rannalla. Päivää myöhemmin hän muutti hotellille ja hänkin pääsi ottamaan aalloista tuntua. Suuntasimme Sekongkangista Sumbawa Besariin joka on Sumbawan pääkaupunki, matka taittui reilussa neljässä tunnissa, aurinkoisessa säässä ja hyvällä tiellä. Lounaan nautittuamme Otto jatkoi matkaa eteenpäin suuntanaan Flores. Saatamme nähdä häntä vielä myöhemmin reissulla. Me Nikolain kanssa ryhdyimme etsimään Imigration Officea ja sen löydettyämme edessä oli pieni byrokratinen härdelli viisumeiden pidennyksen merkeissä joka onneksi sujui sulavasti kun olimme valmiit maksamaan hieman extraa nopeasta käsittelystä. Lisä sadallaviidelläkymmenellä tuhannella kahden päivän odotus vaihtui reiluun tuntiin, uudet kolmekymmentä päivää siis hoituvat neljälläsadallatuhannella rupiahilla. Balilla jotkut kiskurit pyytävät palvelusta miljoonaviisisataatuhatta mutta Balilla asiasta on tullutkin jo bisnes. On hyvä tietää että viisumin pidentäminen on todella helppoa itsekkin ja sen voi siis tehdä missä toimistossa tahansa.

Sumbawa Besar on ihan mukava pieni kaupunki jossa kaikki tiet tuntuvat tosin olevan yksisuuntaisia. Kaupunkiin emme ole tutustunut tosin kovinkaan paljon, mitä nyt käyty vähän mopolla kiertämässä ja warungilla syömässä. Yövyimme Hotel Tamborassa, ihan ok ja halpa paikka sekä saimme molemmat hyvät hieronnat hotellin hierojalta reiluun pariin euroon. Oli mahtava saada paikkoja vähän auki ennen seuraavan päivän ajomatkaa Lakey Peakille, odotettavissa on huonoa tietä ja vielä huonompaa tietä sen jälkeen.

Motorbike diaries. Chapter IV West Sumbawa

Rantung Beach Hotellilla ja Yo yo´silla vietimme viikon. Viikkoon sisältyi surffausta melkein joka päivä. Parina ensimmäisenä päivänä satoi aika paljon vettä mutta loppu päivät olivat jo kuivempia ja meni siinä jopa ainakin yksi päivä jolloin ei satanut ollenkaan.

Ito lähti muutaman päivän täällä vietettyään Lakey Peakille itään, jonka suuntaan mekin käännämme nokkamme. Viikkoon mahtui jos toisenlaista tapahtumaa, ensinnä Nikolain Lombokilta saadut Reefcutit eli riutoista aiheutuneet haavat tulehtuivat aika näyttävästi, kuten kuvasta näkyy..

Punainen väri ei ole verta vaan Chinese Mediceneä, betadinen kaltaista mutta parempaa ihmelääkettä joka kuivuttaa haavaumat ja muut hämmästyttävällä tavalla. Hänen kuitenkin piti syödä ambiootti kuuri tulehdukseen kun täällä viidakossa ei meinaa haavat oikeen parantua. Aloitimme myös Taikin ennakkotehtävien tekemisen, tehtävänä olisi kaksi lyhytelokuvaa. Tähän mennessä kuvatut kuvamateriaalit on kuitenkin kuvattava uudelleen teknisten ongelmien takia, joten niistä ehkä lisää myöhemmin. Sattuipa Japanissa maanjäristys ja saimme myös tänne tsunami varoituksen. Kaikkien piti kiivetä läheiselle kukkulalle perjantaina kello 19.30, tosin me Nikolain kanssa olimme juuri silloin kuvaamassa kun muut lähtivät evakkoon, emmekä olleet siis asiasta aivan perillä. Osa oli myös vielä vedessä silloin joten odottelimme hotellilla heidän kanssaan. Tsunamia ei koskaan tänne tullut ja olihan se hyvin epätodennäköistä ellei mahdotonta koska olemme etelärannikolla sekä Sumbawan ja Japanin välissä on ainakin Sulawesi ja osa Philippiinejä. Saimme myös yhden maanjäristyksen Sumbawalle Besariin pohjois osaan torstai perjantai välisenä yönä kahden aikaan, jonka Paho, suomalainen kaveri jonka tapsimme täällä oli ainakin tuntenut. Sekä seuraavana päivänä Floresissa oli maa tärissyt myös, Flores on seuraava isompi saari itään. Hotellin työntekijä Wawan oli valppaana puhelimensa kanssa jos uusi tsunami varoitus olisi tullut.

Tapasimme taas mukavia hengenheimolaisia täällä. Vietetty aika oli mukavaa ja oli kiva palata tänne, saimme mukavan vastaanoton sekä saimme huoneen heti ensimmäisen yön jälkeen vaikka muutkin olivat niitä kyselleet. Myös mukavia asioita oli tapahtunut, jos muistatte aikasemmasta hotelli esittelystä paikan vahtikoirat. Trixie oli juuri pari päivää ennen meidän saapumista saanut viisi pentua, isänä on Cola, aluille panon todistimme illallispöydästä Tammikuussa. Yo Yo´sin aurinko laskee taas tältä erää..

Motorbike diaries. Chapter III

Matka jatkui sunnuntaina Sumbawalle. Lähdimme kahdeksan jälkeen ajamaan Kuta Lombokista kohti Labuhan Lombokia. Retkikuntaamme tuli uusi jäsen ainakin tälle matkalle, Japanilainen Ito, Naganon miehiä, mies ei paljon englantia puhu mutta hän osaa puhua indonesiaa joten hänestä on jo ollut apua. Muutenkin leppoisa mies. Tavattiin kun hän tuli Mandalika home stayssä viereiseen huoneeseen. Ystävyistyimme ja hänellä oli samanlaiset suunnitelmat.

Lh. Lombokille pääsimme lepposasti muutamassa tunnissa ja lautta Sumbawalle Poto tanoon lähti taas juuri satamaan päästyämme. Tämä lautta oli tähän mennessä pienin missä ollaan oltu ja taas sai rupatella paikallisten kanssa, he ovat aina niin kiinnostuneita siitä mihin ollaan menossa ja mistä ollaan kotoisin, olimme taas ainoat länsimaalaiset lautalla, yksi tuli oikeen ottamaan kuvaankin. Vajaan parin tunnin lauttamatkan jälkeen saavuimme Poto Tanoon ja taivaalta alkoi ripsimään vähän vettä, eikä mennyt tovikaan kun salamat jyrisi taivaalta ja vettä rupesi tulemaan kuin sangosta kaatamalla. Jonkin aikaa ajettiin sadeviitoissa kunnes pysähdyimme sateen suojaan tienvarsi kojulle, kupit teetä ja lämpimämpää päälle.

Parin kymmenen minuutin kuluttua sade jo hellitti ja lähdimme jatkamaan matkaa. Päästiin kuiville alueille ja saavuttuamme Malukkiin automaatti käyntien jälkeen vettä alkoi taas tulemaan kaatamalla. Syötyämme sade lakkasi ja jatkoimme matkaa kohti Yo Yo´sia ja Rantungia. Sinne päästyämme parin tunnin ajomatkan jälkeen pahaksi onneksemme hotelli oli täynnä, muutama päivä aikaisemmin soitin heille ja sanoin että ollaan jossain vaiheessa tulossa. Wawan sanoi että soita ennen kuin tulette, ei kuitenkaan tullut soitettua ja tehtyä varausta. Oma moka. Joku satunnainen väen paljous oli iskenyt kun viereiset rantsu hotellit oli kaikki täynnä. No saatiin tästä kylältä nyt hotelli huone ja on oikein ilmastoinnit ja kaikki, mukava kyllä kun saa kaikki tavarat helpommin kuiviksi. Pari päivää tässä ja sitten Rantungille. Illalla käytiin kylällä niin paikallisessa ruokalassa kun vaan voi, lattialla istuskeltiin, paikasta sai vaan Baksoa, sellaista lihapulla nuudeli keittoa, aijai jai oli hyvää ja maksoi huikeat yhdeksänkymmentä senttiä, juomalla ja kräkkereillä.

Motorbike diaries. Chapter II Lombok

Kuta Lombokilla vietimme viikon, surffi on ollut aika pientä ja on ollut tuulista ja sateista. Molemmat meistä myös onnistui hävittämään täällä rashvestit eli surffipaidat. Olemme kierrelleet lähialuelilla, lännessä kävimme Selong Belanakissa ja surffasimme Mawi nimistä spottia. Tie sinne oli paikoittain huonoa tai oikeastaan suurimmalta osalta matkaa.

Maisemat olivat mahtavia. Juuri ennen kuin saavuimme Mawille alkoi sataa rankasti. Joe, paikallinen jäbä joka lähti meidän mukaan Selong Belanakista näyttämään miten Mawille pääsee, ohjasi meidät paikallisen farminpitäjän tiluksille sadesuojaan. Tila oli ihan siinä Mawin vieressä, jätimme menopelit sinne turvaan säästäen puolet parkkimaksuissa ja kävelimme rannalle reilut kymmenen minuuttia, eikä tietä olisi sateiden takia voinutkaan juuri kauhean kauemmaksi ajaakkaan.

Kävimme myös Ekasissa, joka on jo oikeastaan Itä-Lombokia ajomatkaa tuli sellaiset vajaat pari tuntia suunta. Oli mukava tosissaan ajaa tietä niin pitkään kunnes se muuttui pieneksi poluksi rannalla. Nyt olimme oikeasti syrjä seuduilla. Pahimmillaan tie näytti tältä kun etsimme pääsyä Ekasin rannalle. Löysimme perille mutta ei ollut tarpeeksi isoa swelliä joten emme päässeet surffaamaan sitä.

Ekas on kuuluisa surffi spotti. Lombok on elämässä nyt murrosvaihetta kun kansainvälinen lentokenttä on kohta valmistumassa. Ihan Ekasin vierestä olisi mahdollisuus ostaa maata nyt vielä halvalla noin 4 euron neliömetri hintaan, tai siis ei vain maata vaan ranta omalla surffispotilla, eikä tasamaata vaan rantatontti kukkuloilla ja rantakalliolla. Kivenheiton päähän on rakenteilla iso rantabulevardi. Tässä on sijoitus kohde jota nyt pähkäilemme, joten vanhemmat ohoi! Takaatteko minulle lainan?

Tälläiset olivat maisemat alueella. Ekasia ei päästy surffaamaan, mutta hieman rantaviivaa tutkiskeltuamme pääsimme veteen, spotin nimestä ei tietoakaan. Tälläinen aaltojen etsiskely on elämää parhaimmillaan. Joskus ristiretkillä tietysti tapahtuu haavereita ja tällä kertaa minulta puhkesi takakumi ja se korjattiin tälläisessä korjaamossa.

Matka jatkukoon.

Motorbike diaries. Chapter I

Retkikuntamme lähti Balilta sunnuntaina hieman ennen puolta päivää. Edelliset päivät olimme hoidelleet asioita kuntoon, oli paljon hankittavaa ja hoidettavaa. Kuten esimerkiksi poliisi raporttien säätäminen. Kummallakaan meistä ei ole kansainvälistä ajokorttia joten jouduimme tekemään ilmoitukset yöntiimellyksessä varastetuista lompakoista jotka sisältivät nämä kyseiset kortit. Näin säästymme tulevilta poliisien omiin taskuihin meneviltä sakoilta. Näytämme siis vain poliisiraporttia ja asia on okei. Yleensä sakko olisi noin neljä euroa. Toinen tapa olisi vain jankuttaa ja kieltäytyä maksamasta jolloin poliisi ehkä väsähtää ja päästää menemään, tämä on kuitenkin aikaa vievää eikä välttämättä toimisi satamassa. Mutta tälläistä sakkoa ei siis periaatteessa ole edes olemassa. Yleisimmin saat sen viikonlopun alla tai jälkeen, kun poliisi tarvitsee extraa tai on tuhlannut liikaa rahojaan viikonlopun vietossa.

Porhalsimme Balin itäosaan Padangbaihin, allani Honda Vario, tuo satakymmenen kuutionen tiekiitäjä. Nikolailla puikoissa Yamaha NouvoZ, hieman kookkaampi satakolmetoista kuutionen punainen pahoilainen. Molemmilla maksimi määrä tavaraa mukana, kahdet laudat lautabägeissä ja reput selässä. Tosin suurin osa vaatteista ja sen sellaisista meni tietysti lautabägeihin tututtuun tapaan. Vajaan parin tunnin matka taittui mukavasti musiikkia kuunnellen ja pystyin mukavasti nojailemaan reppuuni. Balin moottoriteiden liikenne on aika hulluhkoa noin länsimaalaisesta näkökulmasta ja paikallinen tapa ohitella sai hengen haukkomaan pariin otteeseen kun vastaan tuleekin omalla kaistallasi rekka valoja vilkuttaen. Mutta rauhalliseen tyyliin kun itse ajelee niin ei hätää. Padangbain satamaan saavuimme kreivin aikaan ja pääsimme viimeisinä lauttaan joka lähti samantien.

Viiden tunnin lauttamatkan jälkeen saavuimme puoli kuuden aikaan Lombokin Lembariin josta lähdimme heti ajamaan kohti Kuta Lombokia. Tiesimme että noin seitsemän aikaan tulisi pimeää. Lombokin tiet ovat rauhallisempia ja miltei koko tältä osuudelta uutta tietä sekä tiesin suunnilleen mihin ollimme menossa joten päätimme ajaa, olisi turha jäädä välille yöksi. Reilun tunnin ajomatkan jälkeen pimeys laski ja oli mahdoton enää käyttää tummennettua visiiriä. Muutama sata moskiittoa ja muuta yöhörhiläistä tuli tämän jälkeen tututksi naamoistamme. Perille Kuta Lombokille saavuimme puoli kahdeksan aikaan. Uupuneina mutta onnellisina.

Escape from the Babylon!

Kaksi viikkoa siihen meni kun taas oltiin lentokoneessa kohti Indonesiaa. Tällä kertaa Nikolain kanssa, tämä on nyt se yhteinen reissu josta olemme vuosia puhuneet. Finnairista ei taaskaan ole mitään hyvää sanottavaa. Tällä kertaa ryökäleet pulittivat minulta aivan liian paljon laudasta matkatavarana. Lippummehan myytiin Cathway Pasificin lippuina, mutta Finnairin kone Amsterdamiin. Ensin koko matkalle laudan hinnaksi olisi tullut kaksisataa euroa, oltiin että joo´o, juuri lensin Euroopan linkin Finnairilla kaksi viikkoa eikä maksanut mitään. No Amsterdamiin, sata euroa. Edellinen kerta edelleen oli ilmainen! Tässä vaiheessa olin jo varma että Cathway ei tälläisiä määriä nyi, ei auta, Amsterdamiin sitten. Siellä päässä jouduimme tekemään uuden lähtöselvityksen. Onneksi meillä oli vaihtoaikaa kolme tuntia. Kaikki kävi sitten hyvin sutjakkaasti. Virkailija visersi että ymmärrättehän että joudutte maksamaan laudasta ja selvitettyäni asian hänelle emme joutuneet maksamaan mitään lisää koska Cathway pulittaa 75 dollaria laudasta eli noin 45 euroa ja koko matkalta. Jos se tietenkin sisältyy siihen normaaliin 20 kiloon ja kummallakaan meistä ei ollut mitään muuta ruumaan laitettavaa niin toki se siihen menee. Nyt on sitten kaikki kuitit ja lipukkeet säilytyksessä koska todellakin aion vaatia ylimääräiset rahat riisto Finnairilta takaisin. Se on varma.

Last Bomb!

Nyt ollaankin jo Frankfurtin lentokentällä, takana on nyt jo kaksikymmentäkaksi tuntia matkustamista Balilta. Vielä muutama tunti niin ollaan takaisin koti Suomessa. Täytyy sanoa että pirun paska tuuri istuinpaikoissa, eiköhän tietenkin vieressäni ole ollut alle vyötärön mittainen taapertaja, ei mitään mieluisinta vierusseuraa ja sai kyllä kiristellä hampaita kerran jos toisenkin. Onneksi edellisellä reilu kolmentoista tunnin lennolla oikea lääkitys tipautti minut noin yhdeksäksi tunniksi jonnekkin unen ja tajuttomuuden rajamaille, kääriytyneenä kuin hämähäkin kehräämäänä silkkiseen makuupussiin jota ilman en voisi kuvitella matkustavani enää ikinä. Taipein kenttää oli jo saatu parempaan malliin, siellä ne Taiwanilaiset pikku kätöset olivat ahertaneet sen aikaa kuin itse harhailin jossain päin Indonesiaa. Kaikki kiilsi ja loisti.

Viimeiset päivät Balilla olivat aika kosteita, noin kurkun kannalta ja ei ihme kun olin viettänyt melkeinpä koko kuukauden lähes autiolla rannalla. Oli erittäin mukava nähdä ja rakastua oikeaan Indonesiaan joka on kaikkea muuta kuin Bali. Balissa ainut hyvä puoli on että sieltä saa kaiken tarvitsemansa. Muuta hyvää ei sitten olekkaan. Balilla vain käyttää rahansa kaikkeen turhaan. Ja oikeastaan harmittaa että tuli vietettyä siellä niinkin paljon aikaa kuin tuli, eli noin puolitoista viikkoa. Surffin kannalta olisi säät voineet olla kyllä paremmat mutta nythän oli tosiaan offseason, eli olihan se vähän odotettavissa. Sekä vaihdoin regulaarista goofyksi eli vähän niinkuin aloitti uudelta pohjalta, mutta pakko mennä tietysti sen mukaan mikä tuntuu paremmalta. Enemmän on tullut skeitattua lähiaikoina ja skeittaan goofynä, edellisillä reissuilla on menty lumilauta pohjilla eli regulaarina. Tuli taas opittua paljon uutta aaltojen käyttäytymisestä kun oltiin reefbreikeillä..

Eniten jään kaipaanmaan Sumbawaa ja yllä olevaa maisemaa. Niitä pikku polkuja riisipeltojen välissä jossa vastaan tulevat pikku lapset räjäyttävät naamallensa nauravan hymyn ja vilkuttavat loputtomiin kun itse koikkairoit mopolla kohti sitä jossain niiden puskien takana olevaa rantaa. Kylän warungin vanhaa naista joka aina lupaa että "no spicy" ja silti kylmä hiki valuu, mutta ne on ne maku tottumukset. Jos tarvitsit jotain ja kysyit keltä tahansa paikalliselta jos hänellä ei ollut, hänen ystävällään oli ja hän otti asian itse hoitaakseen. Se ystävällisyys joka joskus jopa tuntui häiritsevältä pitäisi olla meillä jokaisella. Sain reissulla myös mahtavia uusia eurooppalaisia ystäviä. Omien ajatuksien selvittely rannalla ja riippumatossa katse horisontissa on saanut taas hymyn huulilleni. Tälläinen terapian muoto on minulle se paras. Saa nähdä kauanko menee kun tarvitsen sitä lisää..

Kuta not yet ruined, Kuta Lombok.

Oli aika lähteä Sumbawalta takaisin Balin suuntaan. Tiistai aamulla hyppäsin taksiin Rantungilta, puolen tunnin matka Beneteen jossa hyppäsin kaivostyöläisiä kujettavaan Fastboattiin. Reilun tunnin matkalla kerkesin torkahtaa ja keskustella kaivostyöläisen kanssa niistä ja näistä sekä hieman politiikasta, siitä mitä mieltä hän on siitä kun Amerikkalaiset tulevat ja vievät maasta kullan. Hänenkään mielestä se ei ole oikein, mutta minkäs teet. Politiikasta ei yleensä ole soveliasta puhua paikallisten kanssa, kuten ei myöskään uskonnosta, mutta olen silti puhunut niistä aina mahdollisuuden tullen. Keskustelut ovat olleet hedelmällisiä. Saavuin siinä kymmenen aikaan Lombokin lauttasatamaan jossa minua jo odottikin auto ja kuski. Yleensä en järjestäisi kaikkea valmiiksi etukäteen mutta Danik ystävällisesti halusi hoitaa kaiken, joten en pistänyt pahakseni. Ja Marcon tiukan budjetin jäädessä vielä Sumbawalle ei minua haitannut käyttää hieman enemmän rahaa ja säästää itseni koko päivän kestävältä matkustamiselta. Autolla sitten huruutettiin parissa tunnissa Lombokin Kutalle joka sijaitsee etelä Lombokilla. Puolen päivän aikaan saavuin Mandalikan Home Stayn eteen, paikka jota Elisa ja Toni suosittelivat minulle. Elisa ja Toni olivat yhdeksän kuukauden maailman kiertueella ja löysivät tiensä Rantungille. Oli kiva taas rupatella suomea pitkästä aikaa heidän kanssaan. Pientä kangertelua alkuun mutta ei se äidinkieli ollut vielä kadonnut, sen kanssa olen kyllä kokenut kummallisia vaikeuksia aikaisemmin reissulla.. Joka on ollut huvittavaa ainakin omasta puolestani. On ollut pakko ajatella Englanniksi jotta tulisi puhe sujuvammin. Mandalikalta sitten löytyi sopivasti huone ja kas, naapuri huoneessa olikin jo tuttuja Sumbawalta, Englesmannit Mike ja Dan. Mopokin järjestyi siinä heti tultaessa ja kaikki meni kuin rasvattu. No päiväthän ei nyt sitten ole ollut yhtään erilaisia kuin Sumbawalla. Täällä on vain enemmän porukkaa. Oli mukava saada taas länsimaalaista ruokaa melkein kuukauden tauon jälkeen. Rannikko on täällä kyllä todella hienoa maisemiltaan ja jos olisi kamerassa virtaa niin jakaisin sen myös teille. Kännykän kameralla ei juuri maisema kuvia oteta.

Täällä tulee vietettyä nämä pari päivää, huomenna suunta Mataramin eli Lombokin pääkaupungin lentoasemalle ja lento Balille. Säästäen taas koko päivän matkustamisen parin kymmenen euron hintaisella tunnin lennolla. Tänne Kutan lähelle on rakennettu kansainvälinen lentokenttä joka ei ole vielä toiminnassa, paikan tiet ovat nyt uudistuksen alla. Lombokin Kuta on nyt murros vaiheessa, samanlaisessa murrosvaiheessa kuin Bali Kuta oli joskus pari kolme kymmentä vuotta sitten. Tosi asia on se että kymmenen vuoden päästä paikka on enää vain yksi monista turismin pilaamista paikoista, kuten Bali näinä päivinä.

Rantung Pantai Hotel

On aika kertoa hieman paikasta jossa asun tällä hetkellä. Rantung Beach Hotel on letkeä isoja voittoja tavoittelematon yritys Sumbawalla jonka omistaa pari austraalialaista surffaria, yksi belgialainen kalastaja josta halutaan päästä eroon ja Javalta kotoisin oleva nainen nimeltään Danik, jonka sisko on naimisissa toisen australiasomistajan kanssa. Belgialaisesta halutaan päästä eroon kun hän ei osaa ajatella kuin voittoja laittamatta kuitenkaan paljoakaan itse likoon, eikä hän ymmärrä että paikka halutaan pitää halpana ja surffareille mieleisenä paikkana. Kuten esimerkiksi illallinen on halpa ja saat syödä niin paljon että napa rutisee. Hinta 30.000 rupiahia eli vajaat kolme euroa. Olen yllättynyt siitä että painoni on noussut tällä retkellä eikä laskenut kuin aikaisemmin mutta täytyy myöntää että en ole viime päivinä edes ollut nälkäinen kun olen ahtanut sisuksiini aimo annoksen ruokaa.. Tosin riisi rupeaa jo hieman kyllästyttämään. Kasvisruoalla olisin jo varmasti kuihtunut jo ensimmäisellä viikolla ja nyt tulee ahmittua noita lihaisia proteiinejä puoli lautasellista. Tosin liha ei todellakaan ole mitään laitos lihaa, vaan saattaapa hyvinkin olla se lehmä, vuohi tai kana jota olet eilis päivänä hätistellyt mopon töötillä pois tieltä ajaessasi kylän läpi tai rantaraitilla. Tässä välissä ruuasta puhuessani tulikin nälkä ja tein itselleni nuudeleita… Keittiössä saa itsekkin siis harrastaa pientä kokkailua..

Tässä hieman kuvia paikasta…

Yleisilmettä tieltä päin..

Respa ja keittiö sekä vasemmalta Danik, Wawan ja Iban..

Huoneet ovat näin.

Piha suihku on paras suihku!

Pingispöytä ja "illallis" pöytä.. ja rottinkisohva..

Rannalla oleva notskimesta.. Toimii myös grillinä..

Rapsutusta vailla olevat vartiokoiramme. Vasemmalta ylhäältä vastapäivään Cola, Candeen ja rannan halutuin narttu Trixiin.

Tällä hetkellä olemme huoneessa numero yhdeksän, ensiksi olimme huoneessa yksitoista jossa oli vain kapeat punkat, sieltä vaihdoimme huoneeseen numero viisi kun halusin leveämmän sängyn ja sieltä vaihdoimme huoneeseemme jossa on nyt molemmille leveät sängyt. Pariskunnille tai miksei sooloillekkin on vielä vaihtoehtoina huoneita jossa super leveä sänky. Vessa on mallia reikä maassa ja huljutellen puhtaaksi, joka on mielestäni se paras mahdollinen. Tosin parisssa taitaa olla ihan pönttökin, mutta huljettelu on helpompaa kyykkien. Huoneita on yhteensä kaksitoista. Huoneemme maksaa 80.000 rupiahia päivä, se puoliksi Marcon kanssa, eli vajaat neljä euroa per nokka. Motobiken vuorkasimme kylästä kyläläiseltä hintaan 50.000 rupiahia päivä. Täällä ei siis ole mitään vuokraamoja vaan kyseltiin warungilla että tietäisivätkö he jonku joka voisi ehkä vuokrata.

Huoneemme..

Tälläisen voisin ottaa omaankin kotiin.

Kameranlaturi on vieläkin kadoksissa, soiteltuani ystävälleni Adille Balille sain tiedoksi että en ollut jättänyt sitä toiseen reppuun. Ellei se ole suomessa, se on kadonnut. Melkein kävi hyvä tuuri ja yhdellä viereisen bungalopaikan Kanadalaisella mimmillä oli Nikonin laturi, väärä malli vain. Engelsmanni Andy joka on tällä hetkellä ainut asiakas täällä minun ja Marcon kanssa pelasti hieman päivää ja antoi lainakseen Canoniaan..

Täällä rupesi yhtäkkiä tapahtumaan, toissa perjantaina iltana saapui belgialainen Sofie ja lauantaina iltana hänen ystävä Steve joka antoi kyydin lautalla tapaamalleen itävaltalaiselle Julianille. Heidän saapuessaan olimme juuri lähdössä Malukiin viettämään iltaa paikalliseen yöelämään, Naapuri hotellin brittien Jackin, Kylen, Benin ja meidän Andyn sekä Itchan kanssa. Mukaamme lähti vielä kaksi naapureiden kaveria joiden nimiä en nyt millään muista. Ja Itcha on hotellimme työntekijä. No joka tapauksessa ilta paikallisessa karaokediscossa oli hauska ja mielenkiintoinen, miinus vain että he eivät myy täällä muuta kuin olutta.. Ja siitäpä tulikin seuraavaksi päiväksi aimo krapula.. Aamua ei yhtään auttanut se että Julian väitti jonkun varastaneen hänen rahansa, noin 500 euroa.. Ja paikalle soitettiin poliisit ja kaikki oli ihan hermona. Kumma kyllä moista ei ole ikinä täällä tapahtunut ja kaikki pitää yleensä ovia auki. Syytetyn penkille pistettiin Steve joka jakoi huoneen tämän yhdeksäntoista vuotiaan Julianin kanssa. Mitä minun aavistuksien mukaan tulee, mitään rahaa ei ollut kadonnut. Mutta Julian väitti näin. Joku oli vienyt hänen salaisesta rahapussistaan rahat kuten myös hänen lompakostaan. Salaisesssa kätkössä rahat olivat muovikuoressa, muovikuori jemmalaukussa ja laukku shortsien reisitaskussa, varas oli muka ottanut vain rahat ja laittanut muovikuoren takaisin jemmalaukkuun ja laukun takaisin reisitaskuun. Mitään muuta ei oltu viety, ei kameroita, ei Steven rahoja jotka oli vyölaukussa pöydällä.. Koko päivän kaikki kuuli hieman eri tarinaa häneltä, Sofie kuuli hänen kertoneen puhelimessa jollekkin että hän oli mennyt illalla uimaan ja sillä välin rahat olivat kadonneet, meille hän sanoi että ne katosivat yöllä.. Raha summa vaihteli ja kaikki oli viety. Illalla seitsemän tuntia myöhemmin Julian sanoi Stevelle nähneensä yöllä hänen ottaneen rahat, syntyi väittely jonka päätteeksi Julian pyysi anteeksi ja että hän tiesi että Steve ei ottanut rahoja.. Koko paikassa leijui huonot vibat, onneksi Julian lähti seuraavana aamuna, saaden kyydin Malukiin bussiasemalle.. Matkalla varrella hän pyysi pysähtyä pankissa vaihtamassa rahaa ja jostain hänelle olikin ilmestynyt nippu Singaporen dollareita.. Mikään hänen tarinassaan ei ollut enään kohdillaan… En tiedä mitkä olivat hänen päämääränsä tälläisen aiheuttamiseen, mutta hän onnistui ainakin pilaamaan kaikkien päivän ja antoi paikalle huonoa mainetta jos ei muuta.. Ja minä kärsin koko päivän vielä tajutonta darraa..

Kun kaikki ikävä oli ohi lähdimme retkelle viidakkoon.. Suuntasimme vesiputoukselle.. Mahtava paikka jonne oli mielenkiintoinen kävely viidakossa pientä polkua noin puoli tuntia. Vietimme siellä muutaman tunnin, luonnon vesiliukumäkiä, neljän metrin hyppykallio ja mukavan raikastava viileä vesi kuumaan päivään.. Elämää, ei sen enempää..

Manic Monday!

Maanantai iltapäivänä läheisen Tropical Hotellin vieraat, kaksi japanilaista, kolme espanjalaista ja kolme australialaista sekä viisi paikallista nousivat hotellin punaiseen noin viisi metriseen laivaan. Suuntana oli viereinen lahti eli tämä meidän lahti, aikeena heillä oli tulla veneen kanssa surffaamaan Yo Yo´sia. Tällä viikolla aallot ovat olleet isompia ja aika pienellä välillä sekä tuuli on sekoittanut merta aika pahasti. Päästyään lahden keskikohdille tuli isompi setti aaltoja, pikku veneen moottorin tehot eivät riittäneet nopeaan käännökseen ja aalto löi sisään. Laiva upposi muutamassa sekunnissa jättäen kaikki kolmetoista matkustajaa veden varaan, kaikilla paitsi kolmella oli laudat mukana.. Yhtäkkiä hotellimme edestä rupesi ihmisiä nousemaan väsyneitä jamppoja lautoineen tämä asia kerrottavanaan. Ei mennyt hetkeäkään kun paikalla pörräsi helikopteri, isompi pelastuslaiva ja pihaan kurvasi kaksi maastoautomallista ambulanssia. Naapuri bungaloitten machomainen tatuoitu italiaano lähti uiden pelastamaan veden varassa olevaa, tullen siihen tulokseen että se olikin vain kookospähkinä, jäipä urhollisuusmitalit siis saamatta.. Kolme laudatonta miestä löytyivät pohjois suunnassa seuraavan lahden rannalta hengissä. Joten kaikki pelastuivat.. Valitettavasti me, Marcon kanssa olimme juuri palamaassa Malukista, läheisestä isommasta kylästä jossa internet mahdollisuus, joten missasimme kaiken tapahtununeen. Jälkeenpäin juteltuani paikallisen veden varaan joutuneen kanssa, kertoi hän tämän olleen jo toinen kerta kun hänelle oli käynyt näin, tosin edellisellä kerralla heillä oli pienenmpi vene joka vain kippasi ympäri mutta ei uponnut. Hänkin päivitteli että ei pitänyt tälle matkalle lähtemistä kauhean järkevänä merenkäynnin takia, mutta minkäs teet kun hotellin asiakkaat niin tahtovat. Loppu tuloksena se pahin, onneksi kukaan ei kuollut. Maitse he olisivat päässeet tänne mopolla ja jopa veteen kymmennessä minuutissa mutta miksipä jos on kerran venekkin käytössä. Jotenkin tuntuu että laivat ja lautat uppoavat usein Indonesiassa, ainakin omaan mies muistiin olen monesti lukenut uutisista tälläisistä tapahtumista. Tosin maan tapa on täyttää paatit aina niin täyteen kuin mahdollista ja sitten kun meri muuttuu rajuksi on lopputulos pelkkää synkkää tilastotiedettä. Ja kun otetaan vielä huomiion että vaikka kaikki Indonesialaiset asuvat saarilla, niin kovin moni heistä ei osaa uida, ainakaan meressä.. Enkä itsekkään tosin lähtisi ilman lautaa noihin koviin virtauksiin pelleilemään..

Eilen tiistaina minulle itselle kävi ikävin mahdollinen asia jota voin tähän hätään kuvitella. Kamerastani loppui akku ja viedessäni sitä lataukseen sain suuren vitutuksen huomatessani että en löytänyt laturia mistään. Jätin pienemmän reppuni Balille, ystävän luokse. En voi ymmärtää miten olen voinut unohtaa laturin sinne! Tuntuu järjettömältä, voi olla että se on tippunut jonnekkin, tai sitten se vain unohtui. Vimeksi olen nähnyt sen ja käyttänyt sitä Suomessa, muistikuvieni mukaan. Nyt siis yritän keksiä jotain ratkaisua asiaan, ei huvittaisi lähteä Balin turistikaaokseen takaisin vain sen takia. Luotan siihen että kaikki setviytyy, kuten asiat aina tuppaantuu setviytymään reissussa.. Mutta silti jos ei, niin kaikki ne särkyneet suunnitelmat.. Voihan v….! Amatööri!!

Somewhere in West Sumbawa..

Matkan päämäärä saavutettu, eikä voi kun sanoa että tämä oli juuri sitä mitä lähdin tältä reissulta hakemaan. Autiot rannat, turkoosit kirkkaat vedet, eikä line upissa kuin muutama muu nauttimassa aalloista. Matka tänne Gileiltä kesti kolmisentoista tuntia ja jouduimme sen alussa sietämään kaikenlaista huijaus yritystä tourist shuttlebus yrittäjiltä, lopulta pääsimme Lombokin pääkaupungissa Mataramissa oikeaan paikallisbussiin ja lautalle kohti Sumbawaa.

Nyt oikeasti pääsimme oikeaan Indonesiaan, kukaan ei tyrkytä sinulle mitään ja tosin kovin monikaan ei puhu englantia kuin vähän ja sama pätee omaan Bahasa Indonesiaan. Läheisessä pikku kylässä Sekongangissa ei paljon mitään ole ja riittää kun vain osaa osoittaa warungilla mitä haluaa tiskiltä lautasellensa. Joka päivä sitä kuitenkin oppii sanan sieltä ja sanan täältä. Hotellilla on rento meininki ja aika kuluu kirjaa lueskellen, shakin peluussa ja pingis pöytäkin löytyy. Aamulla heräillään aikaisin viimeistään kahdeksalta ja käydään nappaamassa parit aallot, puolen päivän aikaan auringon porottaessa suoraan taivaalta on lounasta hyvä sulatella riippumatossa torkkuen. Sitten iltapäivällä takaisin veteen ja sen jälkeen on aika illalliselle joka on ollut makoisa hotelliväen valmistava pieni buffee joka ilta. Muutama olut ja nukkumaan on tullut mentyä siinä kymmenen kieppeillä. Seuraavana päivänä sitten sama aikalailla uusiksi. Jos tylsistyttää voi ottaa työkaluja ja rakennella vaikka jotain hyödykästä, etsiä rannalle huuhtoutuneita aarteita siis lähinnä hienoja korallinpalasia tai simpukoita, tai vaikka mennä snorkkeloimaan ja keihäskalastamaan. Aika on pysähtynyt, mihinkään ei ole kiire. Mieli lepää.

Täällä on kaksi rantaa jossa käymme tai aaltoa jossa surffaamme, Yo Yo´s joka on suoraan hotellimme edessä ja Tropical left joka on mäen ja niemen nokan toisella puolella. Vedessä ollessa ja aalto settiä odotellessa ei voi kuin ihailla paikkaa joka tuntuu niin uskottomalta.

Hotelli on oikeaastaan koko ajan täynnä, siis kaikki kaksitoista huonetta, matkaajia on ympäri maailmaa suurin osa tulleet vartavasti surffaamaan jotkut vain sattuneet paikalle, matkaajia tulee ja menee. Kaikkien suusta kuuluu sama paikan mahtavuuden ihmettely. Eikä turhaan, itse aion olla täällä sen kaksi tai kolme viikkoa ja nauttia. Tätä kirjoittaessakin otan iisiä riippumatossa..

Once upon a time in Gili Trawangan!

Speedboat jätti Nusa Lemboganin nopeasti vain pieneksi pilkuksi taivaanrantaan. Suuntasimme kohti saarta nimeltä Gili Trawangania yli kolmenkymmenen solmun nopeudella. Delfiinit hyppivät veneen vieressä ja aurinko paistoi. Avomerellä meno muuttui hurjaksi, tällä vauhdilla etelän suuntaiset moni metriset aallot ja kova pohjoistuuli sekoittivat meren aikamoiseksi hyppyrimäeksi. Kiinni sai todella pidellä kun kippari yritti edes jotenkin sukkelihtia aaltojen seassa, kaasuaan helläämättä ja miksipä, olihan tämä speedboat, kataraman mallia.. Olimme yläkannella ohjaamo kopissa seuranamme aasialainen perhe ja australialaiset isä ja tytär. Vettä roiskui sisään ja ylhäällä olleet bensakanisterit eivät tohtineet pysyä remmeissään. Aasialaisen perheen pienimmät voivat pahoin ja lopulta myös isä otti heistä mallia. Hetken aikaa ajatuksissa oli Mikki merihädässä mutta loppujen lopuksi pääsimme perille.

Saavuimme Gilille puolen päivän jälkeen uuden vuoden aattona. Gilejä on kolme, pienestä isompaan Gili Nemo, Gili Air sekä Gili Trawangan. Saaret on kuuluisia kovista bileistään ja ovat myös oiva sukellus kohde. Turkoosit vedet, ei moottori ajoneuvoja, vain polkupyöriä ja hevosrattaita. Vapaamieleisempää menoa noin muutenkin. Tottakai saapumisemme ajankohta oli hieman seikkailuun suuntautuva ja toki kaikki yöpymispaikat olivat täynnä, onneksemme lautabägin houkuttelemana eräs paikallinen aaltojen ratsastaja Balei tuli juttelemaan ja kyselemään laudoistamme. Loppujen lopuksi hän tarjosi meille mahdollisuutta saada laittaa reput ja muut kamppeet heidän kotiinsa säilöön mikäli se vain kävisi hänen siskolleen. Luvan saatuamme suuntasimme heidän kodilleen joka oli kaksi erillään olevaa huonetta siis samaan tapaan kuin täällä nyt muutenkin asumukset, guesthouset ja muut rakennetaan. Saimme laittaa tavaramme isäpapan huoneeseen ja saimme avaimen käyttöömme, joten asiat olivat siis hyvin. Balein "huone" oli pihalla oleven hökkelin yläkerta mallia avoseinäinen patio. Siellä poikien kanssa hengailtuamme olimme jo kaikki yhtä perhettä oli ihan okei yöpyä siellä jos ei mitään muuta tule vastaan. Eli tästä alkoi uuden vuoden juhliminen. No siihen tarkemmin ei kai syytä mennä kuin sanoakseen että kävelimme rantakatua pitkin kahdeksan jälkeen sateen alettua. Olimme juuri Sama Sama- nimisen reggae baarin kohdilla ja vietimme siellä koko illan koska se myös satoi koko yön, eikä mitään tihutusta vaan ihan sangolla kaataen. Hyvät juhlat, live bändejä, kaksikin ja meno oli tiivistä.. Aamun jo sarastaessa kömmin patiolle ja koteloin itseni silkkiseen makuupussiin muiden viiden hengen sekaan. Tämä uuden vuoden vaihdos jää ikuisesti mieleeni…

Yöpymispaikkamme: